Tasan vuosi sitten tämä Pumpum-raketti ampaisi Puubilaaksosta maailmalle ja laskeutui Herwoodin metsiin. Mä olin pieni, luppakorvainen, melko karvaton ja ihan hirveän peloissani, kun kaikki oli niin suurta ja kummallista siellä ulkomaailmassa. Tapasin silloin ensimmäistä kertaa Emma-neidin ja opin melkein välittömästi, että sen eväistä kannattaa pysyä kaukana.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Häntää mulle ei vieläkään ole kasvanut, mutta musta on tullut iso poika. Oon oppinut sisäsiistiksi, oon oppinut pysymään kaukana Emman pupenoista, oon oppinut TOKO-juttuja (välillä vähän paremmalla ja välillä vähän huonommalla menestyksellä), oon oppinut että Lily raivostuu jos varastan sen sukat, oon oppinut haukkumaan postinjakajan (laskuja se kuitenkin kuulemma vaan kantaa), oon oppinut että vaikka Lily jättääkin mut aina välillä yksin niin aina se kuitenkin tulee takaisin kotiin mun luo, oon oppinut mitä tarkoittaa "tikkua", "plop plop", "mennäänkö?", "perrrrrrkele", "keksi" ja "nukkumaan"... Mä oon oppinut niin kovin monta asiaa tämän vuoden aikana.

Musta on ollut Lilylle paljon iloa. Mä olen syntynyt koiraksi, ihmisen parhaaksi kaveriksi. Lily on mun kaveri ja mä oon sen kaveri, vaikkei meillä aina ookkaan ihan niin kivaa. On meillä vaikeetakin. Välillä Lilyllä menee hermot (tekijän huomautus: jaa VÄLILLÄ?!) muhun, kun haukun naapureita, postinjakajaa, olemattomia ääniä jotka kuuluu vain ja ainoastaan mun pääni sisällä. Tai kun mä komennan ja Lily komentaa ja kaikki komentaa ja on kovin sekavaa ja sitt Lily kiroo ja sitt mä luikin sängyn alle ja haukun siellä ja sitten Lily komentaa lisää ja sitt mä taas haukun ja en halua uskoa mitään ja sitt Lily hakee suihkupullon ja osottelee mua sillä ja uhkailee ja välillä suihkiikin mua ja sitten mä haukun ja mesoon kuitenkin lisää taas kun oon niin jästipää ja sitten Lilyllä palaa hihat ja sitten se hakee sen sitruunapannan, jota mä inhoon ja sitten mä en enää hauku ja sitten kaikki on taas hyvin. Ei meillä aina tollasta oo. Meillä on paljon, paljon hyviäkin hetkiä. Se on mukavaa käydä käyskentelemässä mettässä tai vaan istua kotona sohvalla ja Lily rapsuttaa mua korvan takaa, tai kun Lily on ostanut mulle mun suurimpia herkkujani possunkorvia. Ja aina oon ollu ilonen, kun Lily on tullut kotiin ja lupaan, että oon ilonen jatkossakin, kun se tulee ja taas me ollaan yhdessä ja mennään ulos tai saan jotain herkkua tai rapsutuksia tai jotakin muuta kivaa. Ollaan me aikamoinen tiimi: minä Nakki Nuu maailman omituisin koira ja tuo mun oma Lily-mamma.

"Tie vain jatkuu jatkumistaan / ovelta mistä sen alkavan näin. / Nyt se on kaukana edessäpäin, / jos voin, sitä joudun seuraamaan / jaloin innokkain vaeltaen / kunnes se taas tien suuremman kohtaa / paikassa johon moni polku johtaa. / Mihin sitten? Tiedä en." - J.R.R.Tolkien -

Kiitokset kaikille tämän vuoden blogiamme seuranneilla karvaisille ja karvattomille korville! Homma jatkuu.